Runoni

No kaikkiapa kuuluu!

Vai runon’ aina vaan

Matelis maata myöten,

Ei ilmaan kohoiskaan? –

Se tosin maassa mataa,

Kun niin mun käskyn’ on;

Pujahteleepa, joskus

Se myös maan rakohon.

Ja usein sukeltaa se

Syvimpään syvyyteen

Syvimmän valtameren, –

Inehmo-sydämeen.

Mut. kun taas käskein lausun:

”Nyt kohoo korkeellen!”

Koht’ ilmaan lentäin laulaa

Se niin kuin leivonen.

Viel’ yllyttäin mä huudan:

”Ylemmä nouse vaan!”

Se kohoo kotkain kanssa

Lennossa kilpaamaan.

Väsyvät kotkat viimein,

Ei väsy runoni.

Nyt taivaan pilvein rantaa

Jo tuolla kulkevi.

Ja eipä viihdy kauan

Parvessa pilveinkään;

Se kohti taivaan kantta

Jo lähtee lentämään.

Ja pimennyt par’aikaa

Jos päivän paiste ois,

Sivuitse suhauttain

Runoni ehtii pois.

Sivuitse suhauttain

Pimeesen päivään luo

Vain yhden katseen, kohta

Kirkasna paistaa tuo.

Vaan runon’ yhä nousten

Ei viivy vieläkään;

Se saapuu tähti-tarhaan

Kaikista äärimpään.

Ja siellä, niihin loppuu

Jo luomat Jumalan,

Se kaikkivallallansa

Luo uuden maailman!