Még mit nem mondanak!

No kaikkiapa kuuluu!

Hogy az én képzetem

Vai runon’ aina vaan

Alant jár, magasra

Matelis maata myöten,

Föl nem röpíthetem.

Ei ilmaan kohoiskaan? –

Lent jár a föld szinén,

Se tosin maassa mataa,

Ha ugy tartja kedve,

Kun niin mun käskyn’ on;

Sőt a föld alá is

Pujahteleepa, joskus

Van gyakran sülyedve;

Se myös maan rakohon.

Mint buvár, sülyed a

Ja usein sukeltaa se

Mélységek mélyére,

Syvimpään syvyyteen

A legmélyebb tenger:

Syvimmän valtameren, –

A szív fenekére.

Inehmo-sydämeen.

De ha mondom neki:

Mut. kun taas käskein lausun:

"Szállj a magasra fel!"

”Nyt kohoo korkeellen!”

Felszáll s a légben mint

Koht’ ilmaan lentäin laulaa

Pacsira, énekel.

Se niin kuin leivonen.

S ha ekkor biztatom:

Viel’ yllyttäin mä huudan:

"Még följebb, képzetem!"

”Ylemmä nouse vaan!”

Vele a sasokat

Se kohoo kotkain kanssa

Rendre megkergetem.

Lennossa kilpaamaan.

A sas mind elfárad,

Väsyvät kotkat viimein,

De nem fárad ő el,

Ei väsy runoni.

Egy utat kezd a leg-

Nyt taivaan pilvein rantaa

Magasabb felhővel.

Jo tuolla kulkevi.

És a felhőknek sem

Ja eipä viihdy kauan

Társa ő sokáig,

Parvessa pilveinkään;

Egyenest fölfelé

Se kohti taivaan kantta

Tör az ég boltjáig,

Jo lähtee lentämään.

És ha ekkor épen

Ja pimennyt par’aikaa

Napfogyatkozás van:

Jos päivän paiste ois,

Az elsötétedett

Sivuitse suhauttain

Nap mellett elsuhan,

Runoni ehtii pois.

Elsuhan mellette,

Sivuitse suhauttain

Egyet pillant rája,

Pimeesen päivään luo

S megkerűl a napnak

Vain yhden katseen, kohta

Elveszett pompája.

Kirkasna paistaa tuo.

És az én képzetem

Vaan runon’ yhä nousten

Még ekkor sem pihen,

Ei viivy vieläkään;

Hanem a legfelső

Se saapuu tähti-tarhaan

Csillagzaton terem,

Kaikista äärimpään.

S ott, hol már megszűnik

Ja siellä, niihin loppuu

Az isten világa,

Jo luomat Jumalan,

Uj világot alkot

Se kaikkivallallansa

Mindenhatósága - -

Luo uuden maailman!