Kylän päässä, rantapuolla

Falu végén kurta kocsma,

Seisoo krouvi; nähdä voisi

Oda rúg ki a Szamosra,

Joessakin sen kuvan tuolla,

Meg is látná magát benne,

Jos ei pimeä jo oisi.

Ha az éj nem közelegne.

Mutt’ yö pimeni jo. Nukkuu

Az éjszaka közeledik,

Kaikki; tyhj’ on kylän raitti;

A világ lecsendesedik,

Lautankin jo kiinsi lukku.

Pihen a komp, kikötötték,

Pimeys vaan valvoo – vaiti.

Benne hallgat a sötétség.

Mutta krouvist’ ääntä raikuu.

De a kocsma bezzeg hangos!

Pojat peuhaa, hoilaileepi,

Munkálódik a cimbalmos,

Riita, riemu kauvas kaikuu,

A legények kurjongatnak,

Ikkunat särähteleepi.

Szinte reng belé az ablak.

”Lisään viiniä vaan aina!

"Kocsmárosné, aranyvirág,

Parastas tuo, muori kulta!

Ide a legjobbik borát,

Vanhaa, niinkuin mummu vainaa,

Vén legyen, mint a nagyapám,

Vaan kuin armaan’, täynnä tulta!”

És tüzes, mint ifju babám!

”Mustalainen, joudu juhlaan!

Húzd rá cigány, húzzad jobban,

Soita oikein hurjan lailla!

Táncolni való kedvem van,

Nyt mä tanssin, rahat tuhlaan,

Eltáncolom a pénzemet,

Sielun’ myön, jos viel’ ois vailla!”

Kitáncolom a lelkemet!"

Kolke kuuluu luukun takaa:

Bekopognak az ablakon:

”Peuhaamasta lakatkaatte!

"Ne zugjatok olyan nagyon,

Hiljaa, pojat! – Herra makaa –

Azt üzeni az uraság,

Muuten selkähänne saatte!” –

Mert lefeküdt, alunni vágy."

”Hiiteen herroines saat mennä!

"Ördög bújjék az uradba,

Nytpä vasta oikein pannaan!

Te pedig menj a pokolba!...

Vingu, viulu, jousi, lennä!

Húzd rá, cigány, csak azért is,

Maksuks vaikka paitan’ annan!”

Ha mindjárt az ingemért is!"

Luukkuun taaskin joku kolkkaa,

Megint jőnek, kopogtatnak:

Rukoilevi pieni neiti:

"Csendesebben vigadjanak,

”Ihmiskullat, hiljaa olkaa!

Isten áldja meg kendteket,

Sairahana makaa äiti.”

Szegény édesanyám beteg."

Pohjaan lasit juodaan heti,

Feleletet egyik sem ad,

Soittajaa yks kylkeen nyhjää,

Kihörpentik boraikat,

Loppunuottinsa se veti –

Végét vetik a zenének

Koht’ on krouvi hiljaa, tyhjä.

S hazamennek a legények.

Szatmár, 1847. augusztus