Falu végén kurta kocsma,

Kylän päässä, rantapuolla

Oda rúg ki a Szamosra,

Seisoo krouvi; nähdä voisi

Meg is látná magát benne,

Joessakin sen kuvan tuolla,

Ha az éj nem közelegne.

Jos ei pimeä jo oisi.

Az éjszaka közeledik,

Mutt’ yö pimeni jo. Nukkuu

A világ lecsendesedik,

Kaikki; tyhj’ on kylän raitti;

Pihen a komp, kikötötték,

Lautankin jo kiinsi lukku.

Benne hallgat a sötétség.

Pimeys vaan valvoo – vaiti.

De a kocsma bezzeg hangos!

Mutta krouvist’ ääntä raikuu.

Munkálódik a cimbalmos,

Pojat peuhaa, hoilaileepi,

A legények kurjongatnak,

Riita, riemu kauvas kaikuu,

Szinte reng belé az ablak.

Ikkunat särähteleepi.

"Kocsmárosné, aranyvirág,

”Lisään viiniä vaan aina!

Ide a legjobbik borát,

Parastas tuo, muori kulta!

Vén legyen, mint a nagyapám,

Vanhaa, niinkuin mummu vainaa,

És tüzes, mint ifju babám!

Vaan kuin armaan’, täynnä tulta!”

Húzd rá cigány, húzzad jobban,

”Mustalainen, joudu juhlaan!

Táncolni való kedvem van,

Soita oikein hurjan lailla!

Eltáncolom a pénzemet,

Nyt mä tanssin, rahat tuhlaan,

Kitáncolom a lelkemet!"

Sielun’ myön, jos viel’ ois vailla!”

Bekopognak az ablakon:

Kolke kuuluu luukun takaa:

"Ne zugjatok olyan nagyon,

”Peuhaamasta lakatkaatte!

Azt üzeni az uraság,

Hiljaa, pojat! – Herra makaa –

Mert lefeküdt, alunni vágy."

Muuten selkähänne saatte!” –

"Ördög bújjék az uradba,

”Hiiteen herroines saat mennä!

Te pedig menj a pokolba!...

Nytpä vasta oikein pannaan!

Húzd rá, cigány, csak azért is,

Vingu, viulu, jousi, lennä!

Ha mindjárt az ingemért is!"

Maksuks vaikka paitan’ annan!”

Megint jőnek, kopogtatnak:

Luukkuun taaskin joku kolkkaa,

"Csendesebben vigadjanak,

Rukoilevi pieni neiti:

Isten áldja meg kendteket,

”Ihmiskullat, hiljaa olkaa!

Szegény édesanyám beteg."

Sairahana makaa äiti.”

Feleletet egyik sem ad,

Pohjaan lasit juodaan heti,

Kihörpentik boraikat,

Soittajaa yks kylkeen nyhjää,

Végét vetik a zenének

Loppunuottinsa se veti –

S hazamennek a legények.

Koht’ on krouvi hiljaa, tyhjä.

Szatmár, 1847. augusztus